suomen kalliopera

Maamme korkokuva ja kallioperä


Korkeussuhteet

Kun käytetään alangon ylärajana 200 metrin korkeustasoa, suurin osa maastamme voidaan lukea alangoksi. 200 metrin ylittäviä seutuja on vain Kainuussa, Koillismaalla ja Lapissa. Mutta Kemijoen vesistön alueella aina Savukoskelle, Sodankylään ja Kittilään sakka ulottuvat alle 200 metrin korkeusvyöhykkeen alapuolelle jäävät alueet. Inarin allas sekä Lutto- ja Tenojoen varret jäävät myös tämän tason alapuolelle. Keski-Suomen ylänkö on ainoa laaja 200 metrin korkeustason ylittävä alue etelässä. Se käsittää vedenjakajamaita Kymijoen ja Kokemäenjoen välistä ja noin 60 km pitkänä yhtenäisenä vyöhykkeenä ulottuu Jyväskylän luoteispuolelta Pylkönmäen kautta Soiniin.

Maamme pinta-alasta 200 metrin alapuolelle jäävää aluetta eli alankoa on noin 80 %. Vain viidennes on ylänköä. Pinta-alastamme puolet jää alle 120 metrin korkeustason ja yli 300 metrin korkeustason ylittäviä alueita on 4 %. 1,5 % pinta-alastamme on yli 400 metrin alueita. Korkeustason 100 metriä alle jäävää aluetta on 40 % pinta-alasta. 30-100 km leveä rannikkovyöhyke sekä Vuoksen, Kymijoen ja Kokemäenjoen vesistöjen sokkeloiset rantamaat kuuluvat kyseiseen 100 metrin alle jäävään alueeseen.

Halti (1328 m), Ridnitsohta (1317 m), Kovddoskaisi (1210 m) ja Kahperusvaarat (1144 m) ovat maamme korkeimmat tunturihuiput, jotka sijaitsevat
"käsivarressa" Enontekiön luoteisosassa. Siellä on noin 40 yli 1000 metrin yltävää huippua. Ylläs- ja Pallastunturien tunturijaksot sekä Saariselältä Muotkatuntureille kaartuva Inarin allasta ympäröivä tunturiketju ovat muita korkeita tunturialueita Suomessa. Taivalkosken Iso-Syöte (431 m) on eteläisin tunturimme. Tavallisesti muualla Suomessa lakikorkeudet yltävät 200-300 metrin korkeustasolle.

Kallioperän pinnanmuodot

Joko kestävän kivilajin, eroosion tai tektonisen kohoamisen seurauksena peneplaanista, syntyneestä kulutustasosta kohoaa paikoin erillisiä jäännösvuoria ja kalliokohoumia. Suomessa jäännösvuoria ovat kulutusta hyvin kestävän kvartsiitin
muodostat Tiirismaa, Koli, Kinahmi, Vuokatti, Pelkosenniemen, Pyhätunturi sekä Ylläs- ja Ounastunturit. Ympäristöstään niiden laet kohoavat satoja metrejä.
Yleensä muihin kivilajeihin liittyvät korkeuserot ovat pieniä. Kuitenkin esim. Satakunnan hiekkakivialuetta halkovien diabaasikallioiden pinnat ovat noin 50 metriä korkeammalla alueen hiekkakivipintoja.
Lauhavuori sekä Lapin Pallas- tunturi ja Nattaset, jotka koostuvat hiekkakivestä edustavat eroosion synnyttämiä jäännöskohoumia. Niiden kivi ei ole kovempaa kuin ympäristössä.

Eroosion kulumia tai tektonisia vajoamia esiintyy peneplaanissa myös paikallisina painanteina. Alemmaksi ympäristöään ovat kuluneet mm. Satakunnan ja Muhoksen sedimenttikivialueet sekä jotkut liuskekivialueet. Hautavajoamia ovat mm. edellä mainitut sedimenttikivialueet ja Inarin allas. Eniten niistä on vajonnut Muhoksen alue lähes kilometrin ja Satakunnan alue ainakin 650 metriä.

Kallioperä

Suomen hyvin vanha kallioperä on peruskalliota, joka ulottuu Suomen yli itään ja Kuolan niemimaalle saakka. Fennoskandian peruskalliota kutsutaan myös nimellä Baltian Kilpi.
Maapallon iän ollessa kolme miljardia vuotta, peruskallio muodostui hitaasti jähmettymällä magmasta. Magma on maapallon pintaa kohti nousevaa sulaa kiviainesta. Magmaa on edelleen maankuoren alla ja se purkautuu tulivuorten kautta maanpinnalle mannerlaattojen reunaosissa. Peruskallio on jatkuvasti poimuttunut jähmettymisen jälkeen ja kulunut siiten tasaiseksi satojen vuosimiljoonien aikana. Vaikka tarkkoja tietoja tapahtumista ei ole, ovat muuttuneet kivilajit merkkeinä parin miljardin vuoden takaisista liikkeistä kallioperässämme. Karelidit ja Svekofennidit ovat aikoinaan olleet kaksi Suomen poikki kulkenutta vuoristoa. Karelidit ovat kulkeneet Laatokalta länsi-Lappiin ja Svekofennidit Suomen eteläosien halki edelleen Ruotsin puolelle. Poimuvuoret eivät nykyään erotu ympäristöstään. Maastossa on säilynyt muutamien kivilajien kohtia vaaroina tai tuntureina. Esimerkiksi Tiirismaa, Koli, Vuokatti ja Ruka ovat tällaisia kohtia.
Vuorenpoimutus on tapahtuma, jonka yhteydessä maankuori halkeili ja lisäksi kohosi paikoin ja vajosi toisaalla. Kallioperällemme ovatkin tunnusomaisia murtumalinjat ja ruhjevyöhykkeet. Myöhemmin jotkin murtumalinjat ovat täyttyneet vedellä ja muuttuneet kauniiksi järviksi. Yleensä vuorenpoimutuksen yhteydessä syntyneet järvet ovat pieniä, mutta myös Laatokka, Päijänne ja Inari ovat syntyneet tällä tavoin.

Pimuvuoristo

Virtaava vesi, lämmönvaihtelu ja tuuli kuluttavat kalliota. Irtaimet ainekset lähtevät usein liikkeelle tämän eroosion johdosta ja lajittuvat ja kasaantuvat usein veteen. Fennoskandian peruskallion kulumistuotteet kasaantuivat syvään mereen Fennoskandien läsipuolelle vuosimiljoonien kuluessa, jossa ne joutuivat mukaan vuorenpoimutukseen ja nousivat noin 400 miljoonaa vuotta sitten ylös kölivuoristona.
Satojen vuosimiljoonien aikana se kuitenkin kului yhä matalammaksi ja sen aineksia kertyi taas mereen. Mutta noin 40 miljoonaa vuotta sitten köli kohosi uudelleen, samoihin aikoihin kuin Alpit poimuttuivat.
Vuorenpoimutuksiin eivät kuitenkaan joutuneet kaikki kulumistuotteet, vaan niistä syntyi kerroskivilajeja. Tanskaan ja Etelä-Ruotsiin peruskallion päälle kasaantui paksuja hiekka-, savi- ja kalkkikerrostumia. Pitkien aikojen kuluessa ne sitten iskostuivat kerrostuneiksi kivilajeiksi. Päällimmäiset kerrokset ovat noin 130 miljoonaa vuotta vanhoja. Manner-Euroopasta kerroskivilajit peittävät suuren osan, ja peruskallio on syvällä niiden alla.



Jähmettyneet kivilajit

Maapallomme alkoi jäähtyä noin 4500 miljoonaa vuotta sitten, jota ennen se oli pelkkää sulaa kiveä. Sulan Kiven eli magman jäähtyessä syntyy jähmettyneitä kivilajeja eli magmakivilajeja. Maankuoren sisällä magma kivettyi toisinaan hitaasti, jolloin eri mineraalit kasaantuivat yhteen. Kiven rakenteessa tämä näkyy kiteinä. Tällaisia magmakivilajeja kutsutaan syväkivilajeiksi. Suomessa tunnetuin yleisistä syväkivilajeista on graniitti. Se koostuu kolmesta eri mineraalista: valkoisesta kvartsista, punaisesta tai valkoisesta maasälpästä ja mustasta tai värittömästä kiilteestä.
Maassamme on useita eri graniittityyppejä, joiden ikä, rakenne ja väri vaihtelevat. Punasävyistä graniittia on usein rannikkoseuduilla, sisämaassa on myös harmaita graniitteja. Lisäksi on myös graniitteja, jotka ovat lähes mustia. Rapakiveksi kutsutaan murenevaa pallomaisia kidekuvioita sisältävää punaista graniittia. Graniitti on erittäin kestävää ja se halkeilee suorakulmaisiksi paloiksi. Graniittia ovat usein myös talojen kivijalat ja suuret julkiset rakennukset. Suomalaista graniittia viedään myös ulkomaille.
Se on myös suosittua sisustusmateriaalia. Se sopii hyvin keittiön työtasoksi kuin olohuoneen ikkunalaudaksi - kauniina ja kestävänä.
Pintakivilajit syntyvät, kun tulivuoren toiminnassa magmaa purkautuu maan pintaan saakka, jossa se jähmettyy huomattavasti nopeammin kuin maan uumenissa. Pintakivilajeissa mineraalit eivät ole kasautuneet selviksi kiteiksi, vaan kivi on rakenteeltaan tasalaatuisen näköistä.

Muuttuneet kivilajit

Muuttuneet kivilajit muodostuvat, kun jähmettyneet kivilajit joutuvat mukaan vuorenpoimutuksiin. Kovan lämpötilan ja paineen alaisina niiden mineraalit järjestyvät uudelleen litteiksi ja yhdensuuntaisiksi juoviksi. Rakeisesta graniitista tulee poimuttuessaan juovikasta gneissiä, savikivestä kiilleliusketta, kvartsipitoisesta hiekkakivestä kvartsiittia ja kerrostuneesta kalkkikivestä marmoria.

Malmit ja malmikaivokset

Yhtä tai useampaa metallia on malmikivessä niin runsaasti, että niiden erottaminen on taloudellisesti kannattavaa. Kaivos voidaan perustaa, jos malmiesiintymä eli malmio on tarpeeksi suuri. Liuskekivistä muodostuvalla malmivyöhykkeellä, joka ulottuu Perämereltä Pohjois-Karjalaan sijaitsevat monet Suomen kaivokset. Vyöhykkeen rikkaimmat alueet sijaitsevat Ruotsin puolella Norrbottenissa ja Venäjän alueella Itä-Karjalassa